Tälläsellä kylmällä pimeällä säällä ei voi elää. Sori, jos oon valittanut siitä ihan kohtuuttomasti, mutta mä en pärjää Suomen ilmastossa, varsinkaan talvella. Ja joka joulu ihmettelen, että mitä mä vielä teen täällä ja kuinka joku mun esi-isä on voinut olla niin hullu, että se on edes läpällä keksinyt yrittää asua täällä, hyi helv.
Aamuisin on ihan toivotonta päästä sängystä ylös, tänään onnistuin jo joskus ennen yhtätoista, vaikka herätyskello oli alunperin soinut kahdeksalta. Kohta lähden Tanjan kanssa kaupungille.
Oon menossa uudeksi vuodeksi toiseen kaupunkiin, ja aina öisin stressaan siitä, koska menemme Tanjan kanssa siihen kaupunkiin, jossa exäni O asuu. Kuten ehkä olen joskus tehnyt selväksi, niin O repi mut aika pahasti kappaleiksi, oikeastaan koko elämään tuli väliaikainen särö, enkä ole tavannut O:ta kertaakaan eromme jälkeen. En ole ainakaan puoleen vuoteen puhunut O:n kanssa. En haluakaan puhua. En haluaisi nähdä O:ta vahingossakaan, mielellään enää koskaan.
Mutta se kaupunki on niin täynnä kaikki vanhoja muistoja, jotka ei vaan oo pyyhkiytyneet mun mielestä, vaikka en ole ajatellut niitä. Enkä puhu hyvistä muistoista, vaan kipeistä muistoista, jotka sattuu ja joista tulee paha olo. Voisin puhua tästä enemmänkin, mutta Tanja taitaa odottaa mua jo kaupungilla.
Yövalvominen jatkunut, vaikka oon yrittänyt taistella sitä vastaan.
Mitenköhän mä saisin itselleni jotain kestopiristymistä?
Pitäiskö sisustaa kämppä uusiksi? Vai muuttaa jonkun nurkkiin asumaan? Vai väkisin etsiä joku ihastus, että sais energiaa? Hmm.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti