Putosin, se on nyt masiskausi. Tiesin jo lauantaina, että näin käy. Tuntuu, kuin joku istuisi mun rintakehän päällä, työntäisi samalla neuloja mun rikkinäisen ja vuotavan sydämen läpi. Tai ei neuloja, ei nauloja - ehkä veitsiä, ehkä vaan sormet. Yölläkin tunsin, kuinka pimeässä sydän olisi halunnut pysähtyä, se löi liian hitaasti, isoina sykäyksinä, kuin se olisi laskenut lyöntejä, odottanut pääsevänsä johonkin tiettyyn pysähtymislukemaan. Tiesin, mikä se lukema oli, seoli tällä kertaa 18.10.
En tiedä mitä teen. Pakko nousta, mun on pakko, en saa vain maata, en saa, en saa.
Haluaisin huutaa ja itkeä, mutta suurimman osan ajasta (paria suht vaatimatonta itkukohtausta lukuunottamatta) en oo nyt pystynyt edes puhumaan, mua väsyttää niin hirveän paljon, haluaisin vaan nukkua ja nukkua.
Oon ylpeä itsestäni siinä, että silti menin kouluun, en koko päiväksi, mutta edes osaksi, ja se auttoi ihan hetkeksi, koska oli pakko hetkeksi keskittyä. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin se auttoi mun oloa todella paljon ja melkein toivoin, että olisin voinut tehdä töitä koko päivän.
Sen ja joidenkin aiempien depressiokohtausten pohjalta voin sanoa, että on vain muutama asia, mikä mua auttaa:
1. AKUUTTITILANTEESSA, sillä hetkellä kun putoaminen/nopea romahdus tapahtuu, mun tarvii joko nähdä ihmisiä tai edes saada ne puhelimella kiinni. Parasta on se, jos saan jonkun mun mieltä rauhoittavan ihmisen paikalle, välitön hätäpaniikki vaimenee tosi paljon. Huonoa tässä on se, että nää suurimmat paniikit tulee aamupäivällä, iltapäivällä tai yöllä, aina silloin ihmiset ovat töissä, asioilla tai nukkumassa. Varsinkin yöllä, kelaan numeroita läpi ja jokaisen nimen kohdalla ajattelen "toi nukkuu" ja hätä vaan kasvaa ja kasvaa. Paniikkitilassa oon myös äärimmäisen herkkä, heti jos kuvittelen kuulevani toisen äänestä, että häiritsen tms., niin katoan kulissin taakse, "ei mulla mitään tärkeää, .." jne. Ihan mahdottoman hankalaa - eihän tuollaiseen kukaan pysty, eihän kukaan voi nähdä mun pään sisälle, enkä saa suuta auki.
2. Pois siitä paikasta, missä masistelen, jos masistelu kestää kauemmin kuin vuorokauden putkeen. Jos lukittaudun kotiini, niin mun pitäis pakottaa itseni ulos, ihan minne tahansa muualle ja paljon virikkeitä yms,. jotain mikä vaatii mun keskittymistä. (tuli mieleen Heureka). Tähän tietty muutkin saa mut pakottaa, jos kestää sen, että kieltäydyn, masistelen, kiukuttelen jne.
Muita apukeinoja en tiedä, tosin viime yönä mietin, että joku rentouttava äänikirja vois olla jees.
Viime yönä toivoin, että joku olisi kertonut mulle sadun, kesämökeistä, kesäöistä, saunailloista, järvistä yms.. haaveilin kesästä - kaipaan kesää.
Jännää, että tää masennus on niin tyhjentävä tunne, että en jaksa kiinnittää muihin ihmisiin huomiota, en oikein näe muita, koska en näe ja tunne muuta kuin tyhjentävän painavan tunteen. En jaksaisi puhua kenenkään kanssa, en haluaisi vastata puhelimeen.
Edes ruoka ei oikein oo tänään innostanut mua. Eikä edes tupakka! Oon polttanu tänään vain yhden ja senkin vain siksi kun joku tarjosi. Varmaan ihan hyvä siihen nähden, että haluan just nyt lopettaa tupakoinnin.
Olisiko tämä ehkä henkilökohtaisin postaukseni .. ?
En tiedä, mutta mun oli pakko puhua tästä, ei vain oman terapioimiseni takia, vaan myös siksi, että jossain on tyttö, jonka täytyy saada tietää mun huonot puolet, mun ongelmat.
Ja paljon muuta annettavaa mulla ei maailmalle taida olla annettavanakaan, ehkä musta ei koskaan tuukaan mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti