Vuosi sitten seurustelin lyhyen aikaa tytön kanssa, jota kutsun O:ksi. Sanon lyhyen aikaa, vaikka viime aikaisten älyttömän lyhyiden merkityksettömien suhteiden kirjossani se pari kuukautta oli suhteellisen pitkä aika. Olen luultavasti puhunut tästä jo useasti, mutta edelleenkään en ole täysin jatkanut elämääni. Olen varma siitä, että jos kaikki ei olisi mennyt silloin juuri niin kuin meni, niin en olisi rakastunut O:hon. Olen varma, että jos miettisin järjellä, niin näkisin syyt siihen, miksi kiinnyin niin syvästi. Olin oikeasti rakastunut. Voisin luetella tähän miljoona asiaa, joita O oli minulle ja saisin sen kuulostamaan samalta, kuin kaikkien runoilijoiden kliseet.Ei mulla ole muuta sanottavaa, kuin että O sai mut tuntemaan ja sai mun tunneskaalan uusiin sfääreihin. Sekä pilviin, että kaivon pohjalle. Mä putosin kaivoon enkä koskaan ole noussut sieltä.
Jokaisen tapaamani tytön jalkeen olen keskustellut itseni kanssa pääni sisällä ja yrittänyt vakuuttaa, että "joo, tää tuntuu hyvältä." . Joo, niin se tuntuukin, mutta kaikki tuntuu erilaiselta ja merkityksettömältä.
O:n tavatessani minulla ei ollut ketään, josta en ollut päässyt yli. Olin tabula rasa, johon O piirsi uudet ajatusmaailmat.
Nyt olen edelleen O:n tekemien henkisten arpien ja vuotavien haavojen peitossa enkä pysty kiintymään niihin, jotka yrittävät paikata sisäisiä tuhojani.
Uskokaa, kun sanon, että oon taistellut tämän saman asian parissa pian vuoden ja silti kaipaan O:ta säännöllisin väliajoin. Kipu on alkanut vähentyä ajan kanssa ja tulee usein päiviä, jolloin en sano O:n nimeä kertaakaan. Tulee myös päiviä, jolloin luulen unohtaneeni koko tytön.
Ne on hyviä päiviä, täynnä toivoa siitä, että vielä jonain päivänä oon unohtanut viime syksyn ja olen toisessa elämäntilanteessa. Ja jos valvon yöllä, niin ajattelen muita kuin O:ta.
O sai mut tuntemaan, että elän täysillä. O sai mut tuntemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti